Vanhuspsykiatri Pirjo Juhela toteaa kirjoituksessa, että monelle ikääntyvälle on kova pala tunnustaa oma heikkoutensa ja että myös avun vastaanottaminen on vaikeaa ja se voidaan kokea todella kiusalliseksi. Juhela kertoo nähneensä tapauksia, jossa äiti on todella hauras ja heikko, mutta pitää silti kiinni siitä vallastaan, jossa hän on se , joka määrää ja tietää. Se voi olla todella iso haaste.
Väestöliiton vanhemmuuskeskuksen koordinaattori Minna Oulasmaa pohtii kirjoituksessa, että vaikka on puhdas halu auttaa, niin vastaan voi tulla aggressioita, syytöksiä ja haukkumisia ja ja jatkaa, että se voi vaikuttaa hoivahalukkuuteen aika paljon. Oulasmaa muistuttaa, että silloin on hyvä ymmärtää, että oma vanhempi on tilanteessa puolustuskannalla ja että se helpottaa, kun ymmärtää, että toinen on hädissään ja peloissaan. Oulasmaa myös opastaa, että solvauksia ei kannata ottaa henkilökohtaisesti.
Oulasmaan mielestä on tärkeää tunnustaa oma rajallisuus ja alkaa hoitamaan asioita tarpeeksi ajoissa. Palvelutalojen ja tukitoimien pitkät jonot voivat hänen mukaansa johtaa siihen, että seniorin kunto voi mennä jo odotteluaikana tosi huonoksi ja samaan aikaan omaiset ajavat itsensä piippuun ja vasta sitten aletaan asioida kunnan toimijoiden kanssa.
Vanhuspsykiatri Juhela toteaa myös, että aina suhteet vanhempiin ei ole olleet ruusuisetja kun vahvatahtoinen äiti tai isä muuttuu
hauraaksi avuntarvitsijaksi ristiriitaiset tunteet nousevat pintaan. Silloin on asiantuntijoiden mukaan äärimmäisen tärkeää päästä purkamaan omia tunteita joko ammattiauttajan tai luottoystävän kanssa. Juhela on huomannut, että ulkopuolista apua on tarjolla aika vähän. Hän kertoo, että vertaistuki olisi kuitenkin erittäin tarpeellista, jotta voisi vaihtaa kokemuksia eri tunteista, jotka saattavat olla hyvinkin kielteisiä ja pahoja. Myös Oulasmaa korostaa asioiden käsittelyn tarpeellisuutta ja sanoo, että jokainen tuossa tilanteessa oleva ansaitsee luottoihmisen kenen kanssa voi puhua niistä raadollisista tunteistakin sillä tavoin, ettei tarvitse esittää jaksavaa ja pärjäävää sankarilasta, joka hoitaa kaiken.
Oulasmaa on myös sitä mieltä, että vaikka menneisyyden haamut nousisivat päivänvaloon ja tie olisi mäkinen, voivat vaikeatkin suhteet päätyä lopulta onnellisesti. Oman isän tai äidin huolehtiminen voi myös lähentää ja uudistaa lapsen ja vanhemman suhdetta. Hän toteaa, että parhaimmillaan hoitojaksosta voi tulla molemmille erittäin mieluisa ajanjakso ja että sen kautta on hyvä mieli koko loppuelämäksi.
Virallisia ja epävirallisia omaishoitajia painii näidenkin arkisten asioiden parissa päivästä ja vuodesta toiseen. Omaishoitajat ja läheiset -liitto ry:n mukaan Suomessa on arviolta 60 000 omaishoitajaa, jotka tekevät ympärivuorokautisesti sitovaa ja vaativaa omaishoitotyötä. Suurin osa omaishoitotilanteista jää lakisääteisen korvauksen ulkopuolelle huolimatta siitä, että tilanteiden sitovuus ja vaativuus selkeästi tukea edellyttäisikin. Lainsäädännössä (laki omaishoidon tuesta) omaishoitajalla tarkoitetaan hoidettavan omaista tai muuta hoidettavalle läheistä henkilöä, joka on tehnyt omaishoitosopimuksen hoidettavan kotikunnan kanssa. Tuen saajien määrä (noin 13 000 vuonna 1994) on noussut tasaisesti ja oli vuonna 2014 noin 43 000.
On ollut positiivista huomata, että julkisessa keskustelussa on huomioitu myös iäkkäitä ihmisiä hoitavat omaishoitajat ja heidän jaksaminen. Keskustelua ja kansalaiskoulutusta tulisi olla myös tästä aiheesta enemmänkin, sillä omaishoitajien jaksaminen on ensiarvoisen tärkeää asia, jotta ikäihmisten hyvinvointi voidaan samalla taata siltäkin osin. Toisaalta on myös muistettava, että omaishoitajuus ei koske pelkästään iäkkäiden ihmisten hoitamista, sillä omaishoitajuus ei katso hoidettavan ikää.
Kun mietitään yhteiskunnassamme tapahtuvaa selkeää väestön nopeaa ikääntymistä ja samalla julkisten kustannusten karsimista, ei pidä unohtaa, että omaishoitajuus on tulevaisuudessakin yhteiskunnalle ensiarvoisen tärkeä hoitomuoto, jota tulee ehdottomasti tukea - myös rahallisesti. Tuen myöntämisen perusteita tulee jatkuvasti tarkistaa ja on huomioitava paremmin yksilölliset tarpeet päätöksissä. Tärkeää on myös hoidettavan lisäksi taata omaishoitajien jaksaminen ja kehitettävä sekä parannettava myös tätä osa-aluetta.
Jaksamista kaikille omaishoitajille - muistakaa, että hoitamanne rakkaat läheiset ovat elämänne arvokkain rikkaus!
Oletko Sinä omaishoitaja? Käy tekemässä testi - saatat yllättyä: tästä testiin
Entä tunnistatko omaishoitajan:
http://siipiensuojaan.blogspot.fi/
Lähteet:
http://yle.fi/uutiset/aikuisen_lapsen_kestokyky_paukkuu_ikaantyvaa_vanhempaa_hoitaessa_triplahoitoloukku_ahdistaa_ja_vie_voimat/8965253
http://www.omaishoitajat.fi/
http://www.tunnistaomaishoitaja.fi/
Kuvat: https://pixabay.com
Hyviä kommentteja ja ajatuksia herättäviä. Ei varmastikaan ole helppoa muuttua vahvasta aikuisesta heikon ja hauraan vanhuksen rooliin, vaikka se voi kuitenkin olla pidempi prosessi kuin aikuisen lapsen roolin muuttuminen aktiiviseksi vastuunkantajaksi. Usein "lapsi" havahtuu vasta siinä vaiheessa kun omalta vanhemmalta otetaan ajokortti pois. Toisaalta, ehtiihän sitä polttamaan itsensä loppuun lyhyemmässäkin ajassa, jos kokee arjen rasittavana. Toivottavasti jokainen omaishoitajan asemassa oleva myös nauttii tekemästään arvokkaasta työstä ja niistä hyvistäkin yhteisistä hetkistä. Onneksi myös on niin, että "aika kultaa muistot" ja onnellisuustutkimusten mukaan altruitistinen onnenkokemus on onnellisuuden asteista kaikista vahvin.
VastaaPoistaKiitos, Virpi, palautteestasi. Omaishoidossa tosiaan on tuo loppuunpalaminen hyvinkin yleistä. Johtunee myös varmasti monesti suuresta omaishoitajan vastuun lisääntymisen sekä työmäärän lisääntymisestä oman arjen lisäksi. Usein uskotaan, että jaksetaan hoitaa oma läheinen, eikä osata hakea riittävää lisätukea yhteiskunnalta. Oman arvonsa omaishoitajan työhön (työtähän se todellakin on) tuo se seikka, että omaishoitajat ovat enimmäkseen alkaneet tähän työhön ilman peruskoulutusta. Kaikki hoitotoimenpiteet opetellaan usein itse omien hoitokokemuksien perusteella. Raskasta omaishoitajan työstä omalta osaltaan voi myös siis tehdä se seikka, että rutiineja ei välttämättä tehdä oikein ja vähemmän rasittavina fyysisinä suorituksina. Henkinen jaksaminen on myös tärkeä osa kaikessa hoitotyössä, joten myös omaishoitajan henkinen jaksaminen on päivittäin koetuksella ja sen monesti omaishoitajat unohtavat - unohtavat pitää huolta myös itsestään.
PoistaPS. mulla on muuten käsilaukussa aina mukana tuo tunnistatko omaishoitajan? kysymyssarja, jäi joltain viime kevään luennolta plakkariin enkä ole pois heittänyt.
VastaaPoistaTodella korkealle arvostan omaisia, jotka tekevät erittäin tärkeää ja samalla usein kovin raskasta omaishoitajan työtään. Yhteiskunnan tukitoimet ja arvostus ovat heille ensiarvoisen tärkeitä. Omaishoitajuus on haasteellinen asia monella tapaa. Sen tulisi olla tietoinen ja vapaa valinta, mutta aina ei asia ehkä puhtaasti niin kuitenkaan ole, vaan siihen tilanteeseen ajaudutaan enempi vähempi "pakosta", vaikkeivat voimavarat ehkä riittäisikään. Oman haasteensa omaishoitajuuteen tuo se tunneside ja ilmapiiri, joka hoitajan ja hoidettavan välillä vallitsee, mikä ei koskaan voi olla samanlainen kuin on hoitotyön ammattilaisen ja hoidettavan välillä. Juuri tämä tunneside tekee omaishoitajan työstä tapauksesta riippuen joko äärimmäisen raskasta ja väsyttävää tai juuri niin rakasta ja antoisaa kuin se parhaimmillaan voi olla. Sanomattakin on selvää, että omaiselleen haluaa pelkkää hyvää, mutta pelkkää ruusuilla tanssimistahan se arki ei juuri koskaan ole. Iso osa omaishoitajista on ikääntyneitä puolisoita, joiden omatkin voimavarat voivat jo olla koetuksella. Olen itse tehnyt näihin meneillään oleviin opintoihini liittyen projektityön omaishoitajiin liittyen. Tuon työn yhteydessä tehtyjen haastattelujen perusteella nousi selkeästi esille se, kuinka heikosti omaishoitajat hakevat/käyttävät heille kuuluvia etuuksia tai osallistuvat heille tarkoitettuihin virkistäytymis- / vertaistukipalveluihin. Usein "rivien välistä" oli luettavissa, että esimerkiksi omaishoitajan vapaita ei pidetä, koska ei haluta "luovuttaa" omaista toisten hoidettavaksi tai hoitopaikka ei ole mieluinen tai ei osallistuta omaishoitajille tarkoitettuun kodin ulkopuoliseen toimintaan, koska jälleen pitäisi hankkia sijaishoitaja siksi ajaksi, joten on helpompi jäädä kotiin. Usein omaishoitajilla on myös kovin vahva näkemys siitä, millainen hoito on hyväksi ja jos ulkopuolinen taho ei pysty samaan, niin ollaan mieluummin ilman ja yritetään selvitä omillaan viimeiseen asti. Toivoisin, ettei kenenkään tarvitsisi ryhtyä omaishoitajaksi pakosta, vaan vapaasta halusta, silloin kun voimavarat siihen oikeasti riittävät ja hoitosuhde palkitsee molempia osapuolia, ilman että taustalla oleva ihmissuhde kärsii.
VastaaPoistaPäivi Antikainen
Kiitos, Päivi, palautteestasi. Otat myös mielestäni hyviä seikkoja omaishoitajuudesta esille kommentissasi. Päällimmäisenä esiin nousi seuraava toteamuksesi
Poista"Oman haasteensa omaishoitajuuteen tuo se tunneside ja ilmapiiri, joka hoitajan ja hoidettavan välillä vallitsee, mikä ei koskaan voi olla samanlainen kuin on hoitotyön ammattilaisen ja hoidettavan välillä. Juuri tämä tunneside tekee omaishoitajan työstä tapauksesta riippuen joko äärimmäisen raskasta ja väsyttävää tai juuri niin rakasta ja antoisaa kuin se parhaimmillaan voi olla."
Tästä vielä samainen kommentti kirjoituksestani:
"Vanhuspsykiatri Juhela toteaa myös, että aina suhteet vanhempiin ei ole olleet ruusuiset
ja kun vahvatahtoinen äiti tai isä muuttuu
hauraaksi avuntarvitsijaksi ristiriitaiset tunteet nousevat pintaan. Silloin on asiantuntijoiden mukaan äärimmäisen tärkeää päästä purkamaan omia tunteita joko ammattiauttajan tai luottoystävän kanssa."
Olen pohtinut omankin kokemukseni pohjalta hoidettavan kannalta sitä, onko ikäihmiselle hyvä, että hoitajaan on tunneside ja yhteisen historian tuoma ilmapiiri vai onko "vieras hoitaja" jostain syystä parempi? Miten nämä kaksi eri tyyppistä hoito- ja hoivatilannetta eroavat toisistaan? Mitä positiivisia ja toisaalta negatiivisia kokemuksia näissä tilanteissa ikäihminen itse kokee?
Otan kopin myös kommentistasi:
"Usein omaishoitajilla on myös kovin vahva näkemys siitä, millainen hoito on hyväksi ja jos ulkopuolinen taho ei pysty samaan, niin ollaan mieluummin ilman ja yritetään selvitä omillaan viimeiseen asti."
Olisiko tässäkin asiassa jotain pohdittavaa ja kehitettävää sosiaali- ja terveydenhuollon puolella ja mietittävä vakavasti, miksi julkiseen yhteiskunnalliseen hoivapalveluun ei luoteta? Olisiko näissä vuorovaikutustilanteissa parannettavaa ja päästävä kaavoihin kangistuneista loputtomista "Ei" -vastauksista "Ehkä" -vastauksiin ja
edettävä "Tutkitaan mahdollisuuksia ja korjataan mahdollinen epäkohta toiminnassamme" -vastauksiin. On tärkeää olla alalla kuin alalla uudistuva, ratkaisuhakuinen ja -haluinen sekä itsekriittinen että muutosvalmis niissä seikoissa, jotka heikentävät ja herättävät epäluottamusta ja jotka siis siksi selkeästi vaativat muutostoimenpiteitä. Eikö totta?
Omaishoitajan työ on rankkaa, koska itse työn lisäksi moni oman vanhempansa omaishoitaja joutuu kohtaamaan päivittäin oman vanhempansa heikkenemisen ja kuihtumisen. Uskon, että meistä jokainen joutuu joskus elämässään kohdata vanhenemisen tuomat henkiset haasteet, jotka voivat olla kuormittavia myös silloin, kun ne on todellisuudessa hyväksynyt. Harjoittelemme tunteita omien vanhempiemme kautta kunnes itsekin tulemme siihen ikään, että kehomme alkaa vanheta ja rapistua.
VastaaPoistaSiksi olen sitä mieltä, että omaishoitajia tulisi tukea paljon enemmän työssään. Tällä hetkellä tuki on mitätön, pieni raha ja siinä se. Onneksi on järjestöjä, jotka järjestävät omaishoitajille vertaistukea ja rentoutumishetkiä. Omaishoitajan työ voi olla niin rankkaa, että näen sen parin omaishoitajan vapaan kuukaudessa todella mitättömäksi korvaukseksi ja hengähdystauoksi.
Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka moni aikuinen lapsi kykenee hoitamaan sekä vanhempansa että työnsä. Elinaika tosin on suomalaisilla usein jo niin korkea, että aikuiset lapset saattavat hyvin keretä eläkeikään huolehtimaan omista vanhemmistaan. Törmäsin tässä yhtenä päivänä eläkeläiseen, joka kertoi saaneensa koiran tyttäreltään, kun tyttärelle syntyi lapsi. Tämä eläkeläinen vei sitten koiran pitämään seuraa omalle lähes 100-vuotiaalle äidilleen, kaikki voittivat, kun hän sai liikuntaa koiran kanssa, äitinsä sai seuraa ja koirakin pysyi perheessä. Näin se juuri menee, nyt tämä eläkeläinen pitää huolta äidistään, auttaa joskus lapsenlapsensa kanssa jne. Saako hän koskaan levätä itse? Sitä en kysynyt, mutta pirteältä hän onneksi vaikutti. Uskon, että hänellä oli riittävät tukiverkostot ympärillään, joten hän pärjäsi hyvin. Mutta on paljon niitä, joilla tukiverkostoja ei ole.
Oma osuutensa on myös ne "omaishoitajat", jotka hoitavat puolisoitaan - niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Monet asiat voivat pitkittää sitä, että puolisosta tulisi virallisesti omaishoidettava, saatika sitten kun omaishoitavan puolison kunto rupeaa pettämään. Tällä hetkellä Suomessa on vielä erittäin vaikeaa päästä palveluasumisen piiriin niin, että puolisot saisivat pysyä yhdessä. Uskon, että tässä on yksi syy siihen, miksi vanhukset yrittävät pärjätä hammasta purren, koska eivät halua tulla erotetuksi. Ikäihmisen kunto ei välttämättä enää riitä huolehtimaan toisesta, varsinkin jos puoliso tarvitsee paljon fyysistä apua. Jos ikäihmisten palveluissa olisi kriteeri, että ikäihmiset saavat pysyä puolisoidensa kanssa loppuun saakka, voisivat hekin paremmin mielin hakea tukea elämäänsä.
Huomaan, että omaishoitajuudesta puhuttaessa itselleni tuleekin aina mieleen huoli siitä, mitä tukea omaishoitaja saa, ja kuinka tukea tarvittaisiin enemmän. Tukea tarvittaisiin myös siihen, kun joudutaan myöntämään, että enää ei pärjää. Jokaisen ihmisen hyvinvointi tulisi turvata mahdollisimman hyvin. Elämänlaatua tulee tukea ja varjella.
Tässä oli hieman ajatuksenjuoksulla kirjoitettuja ajatuksia siitä, mitä minulle tuli mieleen hyvin kirjoitetusta tekstistäsi. :)
Kiitos, Krista, kommenteistasi ja positiivisesta palautteestasi. Kiteytit hyvin tärkeimmät ja ajankohtaiset asiat kirjoituksessasi. Toit esille myös usein unohdetun ja varmasti melko olennaisen syyn palvelutalossa asumisen kielteiseen suhtautumiseen ikäihmisten keskuudessa: rakkaus! Rakkaus puolisoon ja elämänkumppaniin - pelko siitä, että yhteiskunta erottaa heidät, koska puolisoita ei pystytä eikä huomioida riittävästi, jotta he voisivat asua samassa palvelutalossa tai vanhainkodissa tms. yhdessä. Ikänsä yhdessä asuneet pariskunnat sinnittelevät kotona viimeiseen asti, koska eivät halua erota rakkaasta puolisostaan. Silloin omaishoitajuus on myös ensiarvoisen tärkeä voimavara olla saatavilla. Voimme vain arvailla, kuinka moni ikäihminen yrittää selvitä kodeissaan, koska yhteiskunta ei pysty tarjoamaan inhimillistä, ihmisarvoista ja yhteiseloa kunnioittavaa vanhainkotia pariskunnille.
VastaaPoista