2016/08/08

Tulevat vanhukset ovat valmiita maksamaan hoivapalveluista, mutta haluavat asua kotona

Ylen aamu-tv:ssä keskusteltiin keskiviikkona 3.8.2016 vanhusten ja vammaisten palveluasumisesta. (YLE Areena, 2016) Suunnitteilla olevien valtiollisten säästötalkoiden myötä jo ehkä lähitulevaisuudessa vanhukset ja vammaiset saattavat asua saman katon alla. Aiheesta oli keskustelemassa Vanhustyön keskusliiton toiminnanjohtaja Satu Helin ja Kehitysvammaliiton toiminnanjohtaja Marianna Ohtonen. Helin Vtkl:stä näkee asiassa positiivisena puolena asiassa sen, että tällainen malli voisi edesauttaa joustavaa asiakkaan palvelutarpeen täyttymistä, kun asumiskriteerit eivät ole niin tiukkaan säädeltyjä. Helin ei usko, että tarkoitus on sijoittaa asiakkaita tällaisiin laitoksiin itseoikoisesti, vaan että kyseessä on vaihtoehtoinen asumismuoto. Ohtonen Kehitysvammaliitosta taas näkee asiassa jopa piilevän uhan, että vammaisia sijoitettaisiin jälleen laitoksiin, vaikka juuri ollaan samanaikaisesti suunnittelemassa, että tulevaisuudessa kukaan kehitysvammainen ei asuisi laitoksissa. Molemmat keskustelijat olivat yhtä mieltä siitä, asumisvaihtoehto on sellaisenaan ihan hyvä, mikäli asiakasta itseään on asiassa kuultu ja asiakas on tämän asumismuodon itse valinnut.

Keskustelu herätti kuitenkin minussakin huolen siitä, ollaanko menossa takaisin laitosmaisiin asumisratkaisuihin ja pyritään sijoittamaan palvelun tarvitsijoita kustannussäästöjen perusteella keskitettyihin asumisyksiköihin sensijaan, että asiakas saisi asua haluamallaan alueella muiden kansalaisten joukossa? Arvotetaanko tulevaisuudessa lainkaan itsemääräämisoikeutta, johon liittyy läheisesti suojaamisen periaate, joka voidaan määritellä heikkojen erityisryhmään kuuluvien henkilöiden, kuten lasten ja juuri vanhusten, oikeudeksi saada suojaa sekä ulkopuolisten että heidän itsensä aiheuttaia oikeudenloukkauksia vastaan? Säilyykö ikäihmisillä itsemäärämisoikeus siinä asiassa, missä he haluavat asua ja millaisessa asumisyhteisössä?

Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen vuonna 2013 (VATT tutkimus 173) tekemän tutkimuksen mukaan enemmistö tulevista vanhuksista haluaa asua kotona ja on valmis maksamaan vanhuspalveluista. Tulevien vanhusten hoivatarpeet ja -toiveet vaihtelevat kuitenkin suuresti. Valtion taloudellisen tutkimuskeskus VATT:n tekemän tutkimuksen mukaan merkittävimmät erot liittyvät valintaan omassa kodissa asuisen ja palveluasumisen välillä. (VATT 22.8.2013 viitattu 8.8.2016) Samaisen tutkimuksen mukaan valinta omassa kodissa asumisen ja palveluasumisen välillä riippuu suuresti palveluasumisen hinnasta. Toisin sanoen palveluasumisen kysyntään voidaan vaikuttaa palveluasumista koskevalla tukipolitiikalla. Merkittävä osa vastaajista kuitenkin haluaa kyseisen tutkimuksen mukaan asua omassa kodissaan, vaikka palveluasumista tuettaisiin.

Nykytilanteessa ikäihmisen on mahdollista saada yhteiskunnalta erilaisia palveluja kotona selviämisen avuksi. Erilaisten tukipalvelujen, asunnon ja sen ympäristön muutostöiden sekä asumista avustavien teknisten ratkaisujen turvin on mahdollista asua pitkään kotona. Kodissa tehtäviä tavallisimpia muutostöitä ovat THL:n mukaan kynnysten poistaminen, ovien levennykset ja tasoerojen luiskaamiset. Kodin muutostöiden suunnittelussa tulee aina ottaa ensin huomioon henkilön suoriutumiseen vaikuttavat tekijät. Useissa tapauksissa terveydenhuollon ammattilainen tekee suosituksensa asunnon muutostöistä sosiaalihuollolle tai vakuutusyhtiölle.(THL 21.8.2015 viitattu 8.8.2016)

Myös erilaiset apuvälineet liikkumiseen ja arjen askareisiin liittyen ovat kovin tavallisia ikäihmisen arkea helpottavia. Liikkumista auttavat muun muassa rollaattorit ja pyörätuolit. Arjen askareiden apuna voivat olla esimerkiksi erikoisvalmisteiset keittiövälineet, turvahälyttimet, varrelliset noukkijat, suihkutuolit ja vaikkapa tukikaiteet esimerkiksi pesutiloissa ja WC:ssä korotetut ja käsinojalliset pöntön istuimet.

Monilla ikäihmisillä on kuitenkin oma käsityksensä siitä, mitä palveluja ja mihin hintaan on kotiin tällä hetkellä saatavissa. Yhä useammalle ikäihmiselle tulee myös usein yllätyksenä tulorajat ja silloin oma käsitys ja yhteiskunnan päättäjien käsitykset toimeentulon riittävyydestä eivät kohtaa - palvelujen saaminen yhteiskunnan varoin voi monesti päättyä jo palvelutarpeen suorittamiseen. Pelkkä ikä kun ei anna oikeutta yhteiskunnan palveluiden käyttöön yhteiskunnan varoin, sen on moni ikäihminen saanut kuulla palvelutarpeen arvioinnin ja taksiseteleiden anomisen yhteydessä. Jos mummo putoaa sängystä ja hänet käydään auttamassa takaisin petiin, siitä laskutetaan. Siivouspalvelu, ateriat turvaranneke, kaikesta maksetaan erikseen, kirjoitti Helsingin Sanomatkin artikkelissaan 'Mitä vanhusten kotihoidossa oikeasti tapahtuu' 15.2.2015. Nykyisessä palvelumallissa kustannuksia on saatu siirrettyä vanhusten maksettavaksi, eikä säästyneitä varoja ole käytetty riittävästi Kotihoidon kehittämiseen, kirjoittaa Helsingin Sanomat.(HS, 15.2.2015)

Kun mietin nurkan takana tulevaisuudessa lähestyvää omaa eläkeikää, niin suuri huoleni on oma juuri tuo toimeentulo ja sen ajan yhteiskunnan tarjoama vanhuspalvelu. Mikäli me tulevaisuudessa joudumme maksamaan itse omista vanhuspalveluistamme, voi palvelu jää saamatta niukan eläkkeen takia. Vain tulevaisuus näyttää, mihin suuntaan vanhuspolitiikkaa ollaan Suomessa oikeasti nyt viemässä?

Lähteet:
YLE Areena: http://areena.yle.fi/1-3648085 Vanhusten ja vammaisten palveluasuminen on muuttumassa
Valtion taloudellinen tutkimuskeskus VATT:
http://www.vatt.fi/ajankohtaista/uutiset/uutinen/tulevat-vanhukset-ovat-valmiita-maksamaan-hoivapalveluista-mutta-haluavat-asua-kotona
  http://www.vatt.fi/file/vatt_publication_pdf/t173.pdf
  http://www.vatt.fi/julkaisut/uusimmatJulkaisut/julkaisu/Publication_6093_id/958
THL:
  https://www.thl.fi/fi/web/toimintakyky/apuvalineet
  https://www.thl.fi/fi/web/toimintakyky/apuvalineet/oppimateriaali/laajennettu-tietopaketti-kuntoutusalan-opiskelijoille/asuminen
HS: Mitä vanhusten kotihoidossa oikeasti tapahtuu? http://www.hs.fi/sunnuntai/a1423809755859

Ikäihmiset jäävät digiyhteiskunnan jalkoihin

Kuva: Ylen uutisgrafiikkaa (YLE 6.10.2015)

Yle uutisoi lokakuussa 2015 (YLE 6.10.2015), että digiyhteiskunta unohtaa ikäihmiset. Kirjoituksessa todetaan, että palvelujen muuttuminen sähköiseksi on niin haasteellista, että moni pyytää lähisukulaisensa hätiin ja jatkaa, että tilanne voi muuttua haasteelliseksi niin autettavalle kuin auttajalle, kun palvelut karkaavat hyväkuntoisen ulottumattomiin. Samainen Ylen nettikyselyn tulos osoittaa, että vanhempien nettiasioiden hoitaminen on yleistä. Tulos osoittaa, että lähes 90 % vastaajista hoitaa vanhempiensa nettiasioinnin kokonaan tai osittain.

Vtkl toteaa, että Suomessa on lähes 500 000 ikäihmistä (yli 65-vuotiasta), jotka eivät käytä tietotekniikkaa (vtkl.fi viitattu 7.8.2016). Yle taas kertoi toukokuussa 2016 (YLE , 6.5.2016 viitattu 7.8.2016), että lähes 400 000 suomalaiselta puuttuu pankkitunnukset. Samaan aikaan henkilöpalveluja karsitaan lähes kaikilta yhteiskunnallisilta osa-alueilta ja asiakkaat pakotetaan asioimaan netin kautta. Pankkitunnuksin kuitenkin pitäisin hoitaa asioinnit yhteiskuntaan päin. Verkkopankkitunnuksia käytetään siis myös sähköiseen tunnistautumiseen, mikä hankaloittaa asioiden hoitoa iäkkäiden puolesta, sillä käytännössä monia asioita ei voi netissä hoitaa toisen puolesta, mikäli tällä ei ole omia tunnuksia, kertoo Yle uutisessaan. (YLE 6.10.2015) Pankit ovat 2000-luvulla lopettaneet jo lähes kokonaan myös käteiskassapalvelut konttoreissaan. Kelkasta ovat pudonneet varsinkin eläkeläiset, joille verkkomaailma on vieras. Ylen kyselyn mukaan yleisintä on juuri pankkiasioiden hoito vanhempiensa puolesta. Samoin on huomattu, että ikäihminen antaa mahdolliset pankkitunnukset myös läheisensä, kuten lastensa, käyttöön, vaikka niin ei saisi tehdä. Asiat on kuitenkin saatava hoidettua ja tällainen toiminta on hyvin yleistä.

Kuva: Ylen uutisgrafiikkaa (YLE 6.10.2015)

Kyselyyn vastanneista (YLE 6.10.2015) reilut 70 % ilmoitti, että vanhempien asioiden hoitoon netissä vaatii tunnin viikossa. Neljännekseltä meni 1-3 tuntia ja vajaalta viideltä prosentilta meni yli 3 tuntia viikossa.

Muistan jo vuosien takaa tapauksen, jossa iäkäs rouva joutui ottamaan elämänsä ensimmäisen pankkikortin pankkikirjan poistuttua ja tuli takaisin konttoriin vielä silloiseen asiakaspalveluun automaatilla käytyään ja kertoi, että kortti on viallinen. Pankkivirkailijan kanssa käytiin automaatilla tarkastamassa, mikä oli vikana. Iäkäs asiakas latasi pankkikortin automaattiin ja kuiskasi tunnuslukunsa automaatille. "Ei se toimi, näettehän", sanoi iäkäs asiakas. Meille monelle digitaalisessa maailmassa eläneenä ovat useat asiat niin itsestään selviä, että unohdamme tyystin iäkkäiden ihmisten henkilökohtaisen palvelun tarpeen ja digitaalisen maailman ymmärtämisen vaikeuden. Vaikka ikäihmisellä olisi halu oppia sähköisiä toimintoja, voi olla lähes mahdoton saada kaikki ymmärtämään niiden käyttöä. Vanhus- ja lähimmäispalveluliittoon perustettiin kesäkuussa 2016 Ikäteknologiakeskus edistämään vanhusväestön nettiosaamista. Liiton selvityksissä samoin kuin Tilastokeskuksen tutkimuksissa on todettu, että vain joka neljäs 75-89-vuotias etsii itse tietoa netistä ja vain joka viides hoitaa itse pankkiasiansa ja kaikki kuitenkin haluaisivat olla itsenäisiä, kertoo Yle uutisessaan lokakuussa 2015.(YLE 6.10.2015) Tällaiset luvut osoittavat selkeästi, että sähköiseen palveluun on menty liian laajasti ikäihmiset unohtaen.

Iltalehti taas uutisoi viime perjantaina (IL 5.8.2016 viitattu 7.8.2016), että Nordea suunnittelee lopettavansa paperisten tunnuslukujen käytön ja tarjoaa asiakkailleen digitaalisia tunnuslukuja. Ne olisi ladattavissa lähinnä älypuhelimiin tai mikäli älypuhelinta ei olisi käytössä, pankki suunnittelee lähettävänsä näille asiakkaille tunnuslukulaitteen, johon voi ladata lukemattoman määrän tunnuslukuja.

Kaikki nämä yllämainitut tapaukset tietävät sitä, että monelle ikäihmiselle digihyppy tuntemattomaan voi olla lähes ylivoimainen. Sähköiset palvelut ja digitaaliset laitteet edellyttävät, että asiakas on perillä digitaalisen maailman saloista. Kukaan ei kuitenkaan ota huomioon, että kaikilla kansalaisilla ei ole mahdollisuutta tai kykyä asioida digitaalisesti. On tietenkin oletettavissa, että nykyiset työssä käyvät ihmiset osaavan ikäihmisinä käyttää erilaisia laitteita ja sähköisiä palveluja, mutta siihen on vielä aikaa. Pitää kuitenkin ottaa huomioon, että ikäihmiselle voi tuottaa hankaluuksia suoriutua eläkkeellä myös tulevaisuudessa digitaalisen maailman vaatimista tieto-taidoista, vaikka sen olisi työelämässä aiemmin osannut. Digitaalinen maailmankin muuttuu jatkuvasti ja selainpäivityksiäkin on viimeaikoinakin tullut melko tiheään.

Entäpä kun mietitään tasavertaista kohtelua kansalaispalveluissa, niin onko oikeutettua, että esimerkiksi pankkipalvelut eivät olekkaan enää välttämättä kaikkien tavoitettavissa? Olemmeko tyystin sivuuttaneet pankkimaailmassa tapahtuneet muutokset asiakaspalvelujen sähköistämistä ja hyväksyneet sen, että pankit ovat kokonaan liikelaitoksia, joiden tavoitteena on pelkkä voitto, ja että he voivat palvelukonsepteillaan määritellä ja rajata haluamansa asiakaskunnan, kuten ikäihmiset ja sillä siisti? Tulisiko pankkilaitoksien toimintaa säätää lailla niin, että kansalaisilla olisi jatkossakin oikeus päättää, asioiko pankin kanssa sähköisesti vai henkilökohtaisesti. Eikö kaikille tulisi olla mahdollisuus muuhunkin kuin sähköiseen asioimistapaan ilman, että palvelumuoto asettaa asiakkaat eriarvoiseen asemaan omaisuuden, kyvyn tai muun asiakkaan henkilökohtaisen ominaisuuden takia?

Ylipäätään palvelujen siirtäminen nettiin harmittaa ikäihmisiä. Esimerkiksi Eläkeliitto on ottanut kantaa perinteisten palvelujen säilyttämisen puolesta, kertoo Yle uutisessaan toukokuussa 2016 (YLE 5.1.2016 viitattu 7.8.2016). Eläkeliiton Karjalan piirin puheenjohtaja Esko Simonen kommentoi kyseisessä Ylen uutisessa, että ihmisiä ei voi pakottaa käyttämään nettiä. Varsinkin, jos joutuu käyttämään ulkopuolista apua, niin se ei ole mukavaa edes yksityisyyssyistä, hän jatkaa. Eläkeliitto ei kuitenkaan ole täysin vastahankaan Ylen kirjoituksen mukaan, vaan se kannustaa jäseniään opettelemaan atk-taitoja.

On hieman huvittavaa huomata, että moni hyvää tarkoittava taho kertoo nettisivuillaan eri info-sivuillaan muun muassa tietokoneen käyttöopastuksista, miten liikkua netissä ja tietenkin miten hankkia ensimmäinen tietokone! Jossain lehtihaastattelusta muistan lukeneeni tänä kesänä, että monia ikäihmisiä ärsyttää se, että kaikkialla lehtijutuissa ja monissa asiapapereissa lukee "lue lisää netistä" tai "lisätietoja netistä". Entäs jos ei ole netinkäyttöön mahdollisuutta? Puhutaan, että eläkeläisillä nykyisin ja tulevaisuudessa parempi toimeentulo kuin aiemmin, mutta on kuitenkin selvä totuus, että kaikillä ikäihmisillä ei ole varaa hankkia kalliita tietokoneita ja ohjelmia.

Entä kuka tavoittaa ja opettaa ikäihmiset tietokoneen ja internetin ihmeelliseen maailmaan? Kenellä on resursseja opettaa yksin kotona asuvan ja nippa nappa toimeentulevan mummon tai papan, miten hankkia oma tietokone ja miten sitä käytetään? Mikäli esimerkiksi yksinäisen ikäihmisen tietokonemaailman salojen opettaminen ja kouluttaminen on vain kansalaisjärjestöjen ja muiden vapaaehtoistoimintojen varassa, niin pelkäänpä, että huomattava osa ikäihmisistä unohtuu ja jää jalkoihin tässä digimaailmaan ryntäämisessä. Samaa mieltä on myös Vanhus- ja lähimmäispalveluliiton erityisasiantuntija Lea Stenberg, joka ihmettelee Ylen kirjoituksessa (YLE 6.10.2015) sitä, mihin vanhukset on unohdettu digitalisoinnissa. Stenbergin mukaan Ruotsissa on jo huomattu, että ikäihmisten syrjäytyminen digiyhteiskunnasta ei ole ohimenevä ongelma, vaan kahtiajakautuminen jopa syvenee ajan kanssa. Vapaaehtoiset tekevät hienoa työtä, mutta jos tietokonetaidot ovat kansalaisvelvollisuus, niin voiko se olla pelkästään vapaaehtoisten varassa, kysyy Stenberg. Itse en voi kuin kuin kysyä, milloin Suomessa herää se todellisuudentaju, että kaikki toiminto ei voi olla kokonaan sähköistä?

Lähteet:
http://yle.fi/uutiset/digiyhteiskunta_unohtaa_ikaantyneet__asioiden_hoito_siirtyy_lapsille/8343745
http://yle.fi/uutiset/en_mina_viitti_opetella_painamaan_nappyloita__moni_ikaihminen_vierastaa_verkkopankkia/8854761
http://yle.fi/uutiset/nordea_lopetti_kateisen_kasittelyn__ikaihmisten_on_pakko_opetella_kayttamaan_pankkiautomaattia/8572592
http://www.vtkl.fi/fin/kampanjat/seniorsurf/
http://www.ykliitto.fi/yk70v/kulttuurinen/monikulttuurisuus
http://www.iltalehti.fi/uutiset/2016080522005399_uu.shtml
http://www.valli.fi/ikateknologiakeskus/

2016/08/04

"Minulla on ikävä itseäni" - 193 000 yksilöllistä etenevän muistisairauden tarinaa

Kirjailija ja tutkija Lisa Genova (s.1970) on Harvardin yliopistosta valmistunut neurotieteiden tohtori. Hän on tutkinut muun muassa masennuksen, Parkinsonin taudin, huumeriippuvuuden sekä aivohalvauksen jälkeisen muistinmenetyksen mole-kyylisiä syitä. Hän kirjoitti esikoisromaaninsa Still Alice (2007), joka on palkittu syväsukellus Altheimerin taudista kärsivän ihmisen mieleen. Kirjassa Genova kuvaa fiktiivisen henkilön, Alicen Howlandin, elämää hänen sairastuttuaan parantumattomaan Alzheimerin tautiin. Se on silmät avaava kertomus taudista, jossa yhteydet katkeavat, eivätkä paikat ja ajat, sanat ja kasvot enää löydä toisiaan. Genova kuvaa poikkeuksellisesti muistisairaan Alicen omasta näkökulmasta taudin etenemistä.

Alice on viisikymmenvuotias kognitiivisen psykologian professori, arvostettu luennoitsija, verbaalisesti lahjakas ja työlleen intohimoisesti omistautuva älykäs nainen. Hetkessä Alicen elämä muuttuu, kun hän huomaa juoksulenkillään, että kaikki ei ole nyt kunnossa. Alice tajuaa, että vaikka hän tietää, missä kohtaa hän tutulla juoksureitillään on, hän ei silti saa päähänsä, miten löytäisi reitin takaisin kotiinsa. Sumuinen ajatuksenjuoksu hämmentää Alicea, sillä hän samanaikaisesti tiedostaa ongelman, mutta ongelmanratkaisun tavoittaminen tuntuu tuottavan selkeästi enemmän ponnistelua, kuin sen pitäisi. Myöhemmin hän huomaa myös muita selkeitä muistikatkoksia päivärutiiniensa keskellä ja ymmärtää lopulta hakeutua lääkäriin, jossa hän saa diagnoosin parantumattomasta Alzheimerin taudista. Elämä sellaisena kuin Alice sen tunsi, ei tulisi enää olemaan entisenlaisensa ja hän alkaa valmistautua tulevaan. Hän luo tietokoneelleen tiedoston, jonka nimi on "Perhonen", sillä perhosella on Alicelle erityinen merkitys ja muisto. Tiedostoon hän tekee itselleen ohjeet siltä varalta, ettei enää pysty vastaamaan tärkeisiin päivittäisiin kysymyksiin, jotka hänelle ilmestyvät joka päivä hänen kommunikaattoriinsa. Hän uskoo, että vaikka kaikki muu katoaisi hänen aivoistaan, hän ei unohtaisi perhosen merkitystä.

Taudin edetessä Alice ymmärtää itse, ettei muista ja se siinä onkin riipaisevinta: "Minulla on ikävä itseäni". Alussa jotkin hetket ovat parempia, mutta tauti syö aivojen synapseja salakavalasti ja iskee yhä uudestaan.

"Eikä minulla ole mitään valtaa siihen, mitkä eiliset säilytetään ja mitkä poistetaan. Tämän taudin kanssa ei käydä kauppaa. En voi tarjota sille Yhdysvaltain presidenttejä omien lasteni nimiä vastaan. En voi antaa sille valtioiden pääkaupunkien nimiä ja säilyttää muistoja miehestäni." (Edelleen Alice,2010)

Alzheimerin tauti on yleisin muistisairaus. Ikä lisää sairastumisen riskiä, mutta joskus tauti voi tulla jo keski-iässä. Arvioidaan, että Suomessa on vähintään 70 000 Alzheimerin tautiin sairastunutta. Muita merkittäviä riskitekijöitä sairastumiselle ovat muun muuassa taudin esiintyminen suvussa (perinnöllisyystekijät), aivoverenkierron sairaudet sekä sydän ja verenkiertosairauksien vaaratekijät, kuten korkea kolesteroli ja verenpaine varsinkin keski-iässä. (Käypähoito, 2010)

Muistiliitto kertoo tiedotteessaan 23.5.2016, että muistisairaat ihmiset ovat moninainen ryhmä, joita yhdistää sairauden nimi - eikä aina sekään. Muistisairauden diagnooseja tunnetaan kymmeniä ja oireet ja eteneminen vaihtelevat. Edelleen Muistiliiton mukaan, sairastuneita henkilöitä on Suomessa arviolta 193 000 (Viramo & Sulkava 2015), joista jokaisella on yksilöllinen elämäntilanne. Voidaan siis sanoa, että sairauteen ja elämäntilanteeseen liittyviä tuen tarpeita on 193 000 erilaista, johon voidaan vielä lisätä heidän läheisensä, niin luku on suurempi. Siitä huolimatta vain harvalle laaditaan yksilöllinen kuntoutussuunnitelma, eikä varhaiskuntoutuspalveluita ole kehitetty vastaamaan kunkin omanlaisiin tarpeisiin. (Muistiliitto, 23.5.2016)

THL:n tilastoraportista käy ilmi, että sosiaali- ja terveydenhuollon laitospalveluissa, palveluasumisessa ja säännöllisessa kotihoidossa oli vuoden 2009 lopussa yhteensä noin 36 000 jotakin muistisairautta sairastavaa asiakasta. Se on tilaston mukaan lähes neljäsosa kaikista asiakkaista. Suhteellisesti eniten muistisairaita asiakkaita oli saadun tiedon mukaan terveyskeskusten vuodeosastoilla, joissa yli puolella asiakkaista oli diagnosoitu muistisairaus. Vähiten muistisairaita todetaan ko. tilastoraportissa olleen erikoissairaanhoidon laitoshoidossa. Vuosituhannen alusta muistisairaiden asiakkaiden määrä on lisääntynyt yli 10 000 asiakkaalla. (THL, Tilastoraportti 12/2011, 17.3.2011)

Entä millaisia ennakkoluuloja ja yleistyksiä muistisairauksiin liittyy? Yksi on Muistiliiton mukaan se, että muistisairaus olisi pelkästään tuhoava sairaus. Se ei kuitenkaan pidä paikkansa. Muistisairaat ihmiset kokevat vakavasta sairaudesta huolimatta niin positiivisia tunteita, kuten onnellisuutta, toiveikkuutta ja iloa, kuin negatiivisesikin luettuja emootioita, kuten pettymystä, avuttomuutta ja huolestuneisuutta. (Muistiliitto 23.5.2016)

Koska muistisairaan diagnoosi ei määrittele tuen tarpeita, tulee ne määritellä sairastuneen ja hänen läheistensä kanssa yhdessä. Muistisairasta ihmistä ei voi ajatella hoivan kohteena, vaan yksilöllisenä ja tasavertaisena toimijana sekä oman elämänsä suunnittelijana. (Muistiliitto 23.5.2016)

"Muistisairaat ihmiset ja heidän läheisensä toivovat, että tuttu, hyvä arki jatkuu sairastumisesta huolimatta. Arjen toimintakyvyn tukemiseksi tarvitaan palveluita ja tukitoimia, joista kuntoutuksella on erittäin suuri merkitys. Myös muistisairaiden ihmisten kuntoutustarpeet tulee huomioida soterakenteita uudistettaessa" muistuttaa Muistiliiton asiantuntija Olli Lehtonen.

Suomen muistiasiantuntijat ry:n ETNIMU-projekti 2015-2017 (Etnistaustaisten ikääntyvien ihmisten aivoterveyden edistäminen) on hyvä esimerkki yksilöllisen hoidon kehittämisestä maassamme. Projektin esitteessä todetaan, että muistisairaan ihmisen hyvä elämänlaatu edellyttää hänen taustansa ja tapojensa tuntemista, kuten kielen, perhesuhteiden, koulutuksen, työhistorian, verkostojen, ruokatapojen, uskonnon ja muiden tapojen tuntemista.

Kun jo aiemmin todettiin, että maassamme on 5,5 miljoonan asukkaan joukossa 193 000 (Viramo & Sulkava 2015) muistisairauteen sairastunutta. Samaan hengenvetoon on huomioitava juuri ETNIMU-projektin esille tuoma tärkeä seikka, että Suomessa on 310 000 (Tilastokeskus 2014) vieraskielistä ihmistä, joista 10 900 (laskettu sama prosenttiosuus kuin koko väestöstä) henkilöllä on etenevä muistisairaus. On siis erittäin tärkeää kehittää myös tämän osa-alueen tietämystä ja tuntemista, jotta voisimme toteuttaa yksilöllistä hoitoa maassamme. ETNIMU-projekti painottaa, että monikulttuurisuuden osaamisen vahvistaminen ja näkyväksi tekeminen lisäävät ymmärrystä ja arjen suvaitsevaisuutta erilaisuutta kohtaan sekä auttavat näkemään erilaisuuden rikkautena. (ETNIMU-projekti 2015-2017)